Smilla 01.11.2007 – 28.10.2021
Koskaan ei tiedä,
onko aikaa paljon vai vähän.
Yhtäkkiä huomaa,
se päättyikin tähän.
Muistot kauniit voimaa antaa
surun raskaan hiljaa kantaa.
Maatiaiskissaneiti Smilla oli meidän tärkeä perheenjäsenemme lähes 14 vuoden ajan. Halusin kirjoittaa sen muistoksi muutaman sanan, vaikka muistelu tuntuukin todella vaikealta vielä nyt, kun suru on niin tuore. Kun tulee se hetki, että rakkaan lemmikin on aika lähteä täältä meidän maailmastamme, pelkään aina valtavasti sitä, että unohdan. Että unohdan, miltä turkki tuntuu silittävän käden alla, jotain olennaisen tärkeää olemuksesta tai tuoksun. Haluan muistaa Smillan ja siksi nyt kirjoitan ja käyn läpi valokuvia, vaikka se tuntuu vaikealta. Tiedän, että joskus tulee vielä sekin aika, että muistoja värittää surun sijaan voimakkaammin kiitollisuus siitä, että Smilla oli.
Haimme Smillan eräänä päivänä noin 14 vuotta sitten kotiimme Espooseen Porin suunnalta. Muistan tarkkaan, kuinka hakupäivänä satoi räntää taivaan täydeltä koko ajomatkan ja ajokeli oli kamala. Olin saanut etukäteen ruskeankirjavasta pörröisestä kissanpennusta paljon kuvia sähköpostiini ja Smilla oli takuulla söpöin kissanpentu, jonka olin koskaan nähnyt! En malttanut millään odottaa, että saamme sen kotiin. Sillä oli suuret ilmeikkäät keltaiset silmät ja kirjava kaunis kilpikonnaväritys pitkässä turkissaan. Kaulus ja toinen etutassu oli aivan maitokahvin värinen ja nenän alla pieni vaaleanpunainen alue. Vastustamattoman söpö tyyppi!
Synnyinkodissaan Smillan kutsumanimi oli Titta, josta vääntyi meille aina käytössä ollut lempinimi Tytti. Sen väitettiin olevan norjalainen metsäkissa, mutta pidän sitä todennäköisemmin maatiaiskissana. Muistan edelleen elävästi sen suuren onnentunteen, joka minut valtasi, kun ajoimme kotiin Smillan kanssa ja perheessämme oli colliepoikien lisäksi ikioma kissa. Voiko koti olla koti ilman kissaa?
Smilla ei ollut mikään kehräävä sylikissa, eikä se erityisesti välittänyt ihmisen silittelyistä. Sitä sai silittää juuri sen verran, kun kuningatar itse halusi ja se saattoi jopa kehrätä tyytyväisenä, mutta ei yhtään enempää tai sai nopean näykkäisyn näpeilleen. Kun Smilla oli parivuotias, sen kaveriksi muutti vuonna 2010 punainen american curl -kissanpoika Sisu, josta se ei aluksi ollut yhtään innostunut, vaan osoitti äänekkäästi tyytymättömyytensä uuteen kaveriinsa. Ajan myötä ne lähenivät ja vaikka ne eivät koskaan köllötelleet kiinni toisissaan, kuten olin toivonut, ne leikkivät keskenään ja olivat selvästi kaverukset, välillä jopa tappelupukaritkin. Collieiden kanssa Smillalla oli aina ystävälliset välit ja se nukkuikin monesti sohvalla koirien lähellä tai puski niitä kevyesti ohi kävellessään. Kun colliet lähtivät ulos lenkille, Smilla saattoi jäädä maukumaan niiden perään.
Neljääntoista vuoteen mahtuu paljon. Kun Smilla oli nuori tyttö, kävin sen kanssa pari kertaa kotikissanäyttelyssä, joita siihen aikaan järjesti Kotikissayhdistys. Se menestyi niissä hienosti ja pääsi jopa pokaaleille asti, joilla oli kokoa enemmän kuin kissalla itsellään. Kokeilin sen kanssa kissa-agilityäkin kotona omilla esteillä. Loppujen lopuksi se kuitenkin nautti kaikkein eniten rauhallisesta kotikissan elämästä ilman ylimääräistä hössötystä. Vaikka se olikin koko ikänsä täysin sisäkissa, Smilla oli kova tyttö ulkoilemaan valjaissa ja ulkoilun makuun päästyään se vaati ulospääsyä ja valjaiden päälle pukemista äänekkäästi. Varsinkin kesällä 2020 ulkoilimme sen kanssa kodin lähellä ja kesämökillä lähes päivittäin, mutta tänä vuonna, sen viimeisenä kesänä huomasin muutoksen, kun se ei enää halunnut juurikaan ulkoilla.
Smilla ja Sisu ulkoilevat kotikadulla 2020 Ulkoilemassa kesämökin rannassa Smilla kotipihassa 2020 Smilla ja Sansa collie köllöttelemässä
Smillalla oli aina omat metkunsa ja juttunsa. Se oli pienikokoinen alle viisi kiloinen tyttökissa ja oli huvittavaa katsoa, kuinka se käveli jotenkin erityisen tomerana ja päämäärätietoisena eteenpäin ilme tuimana ja häntä pystyssä kuin antenni. Smilla tykkäsi avata tassuillaan vaatekaappini ovet, hypätä alimmalle hyllylle, myllätä vaatteet siellä sikin sokin ja työntää ne alas lattialle. Se halusi joka ikinen aamu, että sille avataan makuuhuoneen ikkuna, olipa ulkona helle tai pakkanen. Sen jälkeen se hyppäsi verkotetun ikkunan ääreen ja tähyili sieltä naapurustoa hauskasti linnuille ja oraville säksättäen.
Vieraita ihmisiä se hieman säikkyi ja olikin mieluiten vieraiden käyntien aikana jossain omassa piilossaan. Smillalla oli oma Muumi-mökkinsä piilotteluun ja vesiautomaatti, josta se joi mielellään. Nuorempana se leikki tassujen kanssa keittiön hanasta juoksevalla vedellä. Se rakasti kaikenlaisia paperipusseja ja pahvilaatikoita, joihin oli hyvä hypätä vaanimaan ja jahtasi innokkaana saalistajana kaikenlaisia seinille heijastuvia valoja ja varjoja. Se sai välillä kovia hepuleita ja sinkoili kiipelypuihin ja leikki niissä roikkuvilla leluhiirillä. Smilla oli vastustamattoman söpö, kun se nukkui pienellä kerällä tai pitkin pituuttaan. Se oli paljon kauniimpi kuin mihinkään valokuvaan voi saada ikuistettua.
Smillan vakiopaikka naapuruston täyhyilyyn Smilla omassa Muumi-majassaan Vappu ja Smilla sohvalla Smilla noin 14-vuotiaana kotipihalla kesällä 2021
Laumamme kissajäsenenä Smilla oli aivan yhtä tärkeä perheenjäsen kuin koiratkin. Se oli mukana muutossa Espoosta Keravalle, lukuisilla kesämökkireissuilla ja se on todistanut kaikkien meillä nyt asuvien viiden collien ja Sisu-kissan muuton meille. Se oli mukana Meidän lauman esittely -perhekuvia ja monen vuoden joulukuvia ottaessa. Tuntuu siltä, että se on ollut perheessämme aina. Vaikka Smillalla olikin ikää jo 14 vuotta, olin mieheni kanssa aina aivan varma, että se on meidän elämässä vielä 20-vuotiaana. En olisi koskaan voinut kuvitella, että nyt on sen vuoro lähteä. Ei vielä, ei näin äkkiä. Sen kunto kuitenkin romahti yllättäen eräänä tavallisena torstai-iltana. Eläinlääkärin hoidon ja tutkimusten jälkeen jouduimme tekemään raskaan päätöksen ja päästämään pienen tyttökissamme Smillan pois.
Smilla eli täyttä onnellista kotikissanelämää rakastettuna perheenjäsenenä. Haluan muistaa Smillan terveenä ja onnellisena, kiukkuisena, kauniina ja niin rakkaana maitokahvitassuna. Meillä on valtavan suuri ikävä Smillaa.
2 thoughts to “Smillan muistolle”
Osanotto suruun. Ihania kuvia ja muistoja vuosien varrelta.
Kiitos osanotosta