Minulta pyydettiin blogikirjoitusta aiheesta rally-tokomokat ja meinasin ryhtyä listaamaan kaikkia lukuisia erilaisia tapoja, joilla rally-tokon kilpailusuorituksen tai yksittäiset kylttitehtävät voi teoriassa tai käytännössä mokata. Tapojahan on teknisessä ja tietyllä tapaa pikkutarkassa lajissa monia! Sitten tajusin, ettei muiden tekemien mokien listaamisessa ole mitään ideaa. Olenhan itsekin kilpailijana mokaillut ja kaukana täydellisestä. Miksi en siis kertoisi omista rally-tokomokistani?

Jaettu häpeä on pienempi häpeä

Viime vuosina olen tietoisesti pyrkinyt keskittymään onnistumisiin ja unohtamaan rally-tokomokat. Heikomman suorituksen jälkeen olen pikaisesti käynyt virheet läpi, heittänyt kotona tuloslapun takkaan ja ilmoittautunut seuraaviin kilpailuihin. Onnistuneen tuloksen jälkeen reaktioni on ollut melko pitkälle sama. Kun lähdin muistelmaan tekemiäni rally-tokomokia, tuntui aluksi siltä, etten muista sen enempää mokia kuin onnistumisiakaan. Tämä muistinmenetys tuntui jopa hieman pelottavalta, koska rally-toko on ollut niin iso osa vapaa-aikaa. Nyt olen pitänyt pitkää kilpailutaukoa ja se on antanut vähän etäisyyttä ja uutta näkökulmaa asioihin.

Ehkä yksi syy sille, miksi mokien muistelu tuntuu vaikealta on se, etten ole halunnut kohdata niiden aiheuttamaa häpeää ja epäonnistumisen tunteita. Olen pyrkinyt aktiivisesti unohtamaan kaiken negatiivisen. Kilpailujännitykseen omalla kohdallani kuuluu osana voimakas häpeäntunne. Se voi iskeä kesken suorituksen rally-tokossa, koiranäyttelyissä tai missä vain, jossa olen tekemässä jonkinlaista suoritusta muiden edessä. Olen oppinut pääsemään siitä jonkin verran irti, mutta jatkan harjoittelua edelleen.

Rally-tokomokat. Sekä ohjaajaa että koiraa jännittää. Tässä ollaan, kun ei muutakaan voida.
Me ollaan tekemässä tätä suoritusta yhdessä koirakkona.

Haluan keskittyä onnistumisiin, mutta olen tajunnut, ettei se poista häpeää eikä aina ole edes terveellistä. Epäonnistumisia ei tarvitse piilotella ja niiden kautta voi kehittyä paremmaksi. Jos tuon esille pelkkiä onnistumisia ja pelkkää positiivisuutta, miten se vaikuttaa minuun ja muihin? Se voi jopa ajaa entistä voimakkaampaan häpeään. Jos häpeäntunteita ei myönnä edes itselleen ja ne yrittää tukahduttaa, tekemiseen voi liittyä valtava tyhjyyden tunne, epäaitous ja sisäinen ristiriita. Miten häpeästä sitten pääsee irti? Siitä pääse irti, kun sen jakaa muille ihmisille.

Alokas- ja avoimen luokan kootut

Kun olin aivan tuore rally-tokoharrastaja, osallistuin Rikun kanssa ensimmäisiin avoimenluokan kilpailuihimme. Olin kasannut itselleni suuret kisapaineet, koska rally-tokon piti olla se helppo hömppäilylaji, jota tosiharrastajat eivät arvostaneet. Avoimen luokan kilpailuradalla oli houkutus, jossa oli lelu ja kissanruokaa purkissa. Asettauduin lähtökyltille, saimme lähtöluvan ja Riku karkasi viivana houkutukselle. Keskeytin ja minua hävetti valtavasti.

En tämän avoimenluokan epäonnistumisen jälkeen mennyt enää koskaan rally-tokokilpailuihin Rikun kanssa. Nyt jo kokeneempana kilpailijana olisin treenannut houkutusta urakalla tuon kokemuksen jälkeen ja ilmoittautunut heti seuraaviin mahdollisiin kilpailuihin. Näin jälkikäteen ajateltuna varsinainen moka ei siis ollut Rikun karkaaminen, vaan se että lamaannuin täysin, enkä enää yrittänyt uudestaan.

Riemun kisauran alkuvaiheina kävin kilpailuissa usein mieheni Jussin kanssa. Ajoimme kerran yhdessä kilpailuihin Hankoon asti. Jännitin avoimenluokan kilpailuita ja suurin pelkoni oli se, että koira karkaa kehästä. Riemu tietenkin havaitsi jännitykseni ja hämmentyi. Kesken kohtalaisesti sujuneen ratasuorituksen se otti, lähti ja juoksi ulos kehästä etsimään yleisöstä miestäni! Pettymys ja häpeäntunne oli suuri. Olin kuitenkin jo oppinut, että mokia tapahtuu väistämättä ja jatkoin sinnikkäästi kilpailemista. Tosin tämän jälkeen mies ei enää tullut mukaan kilpailureissuille ja tästä on siis aikaa jo kuusi vuotta.

Rally-tokomokat: Ohjaajalla melkoisen reipas käsiapu Riemulle avoimen luokan kilpailuissa.
Ohjaajalla melkoisen reipas käsiapu Riemulle avoimen luokan kilpailuissa. Kuva: Virpi Mustiala

Jo kokeneempana kilpailijana kävin Vapun ja Kaislan kanssa tuplakisoissa Ylöjärvellä viime syksynä. Olin jo suorittanut kolme ratasuoritusta kohtuullisilla tuloksilla ja oma keskittyminen alkoi jo herpaantua. Neljännen ratasuorituksen aluksi en meinannut millään saada Vappua enää istumaan perusasentoon lähtökyltille. Kun lopulta sain Vapun istumaan vasemmalle puolelleni, oli todella lähellä, etten hämmennyksissäni irrottanut siltä hihnaa. Onneksi juuri kun ojensin käteni irrottamaan hihnaa, tajusin virheeni, suoristin selkäni ja jäin pokkana odottamaan tuomarin lähtölupaa. Tuo olisi ollut ensimmäinen kerta, kun hylkään ratasuorituksen jo lähtökyltillä.

Onko sääntöjen lukeminen yliarvostettua?

Asenteeni rally-tokossa oli alkuun hyvin pitkälle se, että tekemällä oppii, eikä sääntökirjaa lukemalla. En siis lukenut sääntöjä, enkä ottanut kunnolla selvää kylttien oikeanlaisesta teknisestä suorituksesta ennen kilpailuja. Olisi ehkä kannattanut! Harrastuksen alkuvuosina saatoin mennä kilpailuihin ja ihmetellä vasta siellä, miten joku tietty kyltti kuuluu suorittaa ja mistä kohdasta. Kyselin tuomarilta ja kanssakilpailijoilta yksinkertaisia kylttisuorituksia koskevia kysymyksiä. Olen huomannut, että tämä on aloitteleville kilpailijoille aika yleistä. Jo ratapiirrustusta katsellessa aletaan huokailemaan, että toikin kyltti on kisaradalla ja voi apua kun eihän me osata tota.

Olin noin viisi vuotta sitten Riemun kanssa avoimenluokan kilpailuissa Vantaalla ja siellä tuli ensimmäistä kertaa koskaan vastaan koira istuu ohjaajan eteen -tehtävä osana kilpailurataa. Olin jotenkin ihmeen kautta onnistunut välttelemään tuota kylttiä siihen asti alokasluokan radoilla. Riemulle minun eteen istuminen oli aluksi vaikeaa ja päätin kilpailupaikalla, että voin varmasti ohjata Riemun istumaan eteeni vasemmalle kiepsahtamisen kautta. No eihän se ollutkaan sallittua ja harmistuin, kun sain kylttitehtävästä -10 pistettä.

Rally-tokomokat: Fionalla hämmentynyt ilme. Se ei osannut vielä pysyä paikallaan, kun kävelin sen ympäri.
Fionalla on hämmentynyt ja epävarma ilme, koska se ei vielä osaa tätä tehtävää. Kuva: Timo Heino

Monissa muissakin rally-tokon kilpailutilanteissa minut olisi pelastanut turhilta pistevähennyksiltä kunnollinen rally-tokosääntöjen ja kylttisuoritusten harjoittelu etukäteen. Kantapään kautta oppiminen on tapa sekin, mutta se on huomattavasti hitaampi ja ohjaajalle enemmän mielipahaa aiheuttava tapa. Sääntöjen osaaminen olisi varmasti osaltaan helpottanut kilpailujännitystäni, kun minun ei olisi tarvinnut pelätä, osaanko tehtäväkylttien oikean suoritustavan ja mitä kylttejä kisaradalla tulee vastaan. Kylttitehtävät pitää opettaa koiralle vahvoiksi, joten ohjaajallekin ne pitäisi tulla selkärangasta ennen kilpailuja.

Tyhjällä vatsalla ja nestehukassa kilpailuihin

Olen aina kärsinyt voimakkaasta jännitys- ja stressivatsasta, enkä sen vuoksi syönyt vuosikausiin minkäänlaista aamupalaa kotona kilpailuaamuina. Otin ehkä kupin kahvia, mutta sen lisäksi join mahdollisimman vähän vettä jännityksestä aiheutuvan jatkuvan vessassa ravaamisen vuoksi. Syömättömyydestä ja juomattomuudesta aiheutui alhainen verensokeri, nestehukka, väsymys ja pyörryttävä olo, eikä ole mikään ihme, etten saanut parasta mahdollista kilpailuvirettä päälle.

Kenenkään mieli ei ole skarppi tyhjällä vatsalla, eikä se voi olla vaikuttamatta negatiivisesti kilpailusuoritukseen. Jos stressivatsa on niin paha, ettei ruoka pysy sisällä ennen kilpailuja, kannattaa ainakin huolehtia siitä, että juo riittävästi vettä. Nykyään olen oppinut läksyni ja syön aina kevyen aamupalan ja juon vettä ennen kilpailuja. Lisäksi otan kilpailuihin kevyet eväät mukaan, jos suinkin muistan. Joskus ne ovat unohtuneet jääkaappiin. Kokemuksesta voin sanoa, ettei pelkän kisabuffetista haetun kahvikupin ja mokkapalan voimin kannata viettää elämästään kovin montaa viikonloppua.

Mestariluokan monenkirjavat mokat

Kun nousin Riemun kanssa mestariluokkaan noin viisi vuotta sitten, kilpailujännitys nousi sietämättömälle tasolle. Aivan ensimmäisissä mestariluokan kilpailuissa jännitys iski kisaradan puolivälissä niin voimakkaana, etten pystynyt enää kävelemään normaalisti, saati ohjaamaan koiraa. Kädet tärisivät, ääni värisi, pulssi oli taivaissa ja yritin vaan päästä suosiolla pois radalta pyörtymättä, kävellen suunnilleen kylttien numerojärjestyksen mukaisesti. Sillä hetkellä tuntui, että kaikki kanssakilpailijat katsovat arvostellen, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että yleensä kaikki muut keskittyvät vain omaan tekemiseensä.

Rally-tokomokat: Vasen käsi ohjaa tuonne ja oikea tänne. Ei ihme, että Riemu tiputtaa toisinaan rimoja!
Vasen käsi ohjaa tuonne ja oikea tänne. Ei ihme, että Riemu tiputtaa toisinaan rimoja! Kuva: Virpi Mustiala

Olen tehnyt mestariluokassa niin monenkirjavia mokia, että läheskään kaikkea en pysty muistamaan. Olen ohjannut koiran vahingossa hyppyesteelle kesken todella hyvin sujuneen virheettömän radan, olen eksynyt kesken ratasuorituksen ja joutunut kysymään tuomarilta, mikä on seuraava kyltti, olen sekoillut käskyissä ja ohjannut koiraa erittäin epäselvästi. Olen paineistunut jostain tutusta kanssakilpailijasta yleisössä. Kaikkein ikävimpiä on ne kerrat, joissa en ole osannut nollata päätä heti suorituksen jälkeen ja pettymys on näkynyt koiralle. Sitä ei saisi tapahtua koskaan.

Myönnetään, minua hieman hävettää meidän pitkä nollatulosten, eli alle 70 pisteen tulosten, putki mestariluokassa. En ollut mestariluokkaan nousun jälkeen oikeasti taidoiltani valmis sinne, mutta halu suorittaa, saada tuloksia ja kilpailla oli todella voimakas. Periksi antaminen ei ollut koskaan vaihtoehto. Epäonnistumisten mokaputki auttoi minua osaltaan pääsemään irti pahimmasta kilpailujännityksestä, kun suorituksia tuli nopeaan tahtiin paljon. Toisaalta se voimisti haitallista tunnetta siitä, että olen epäonnistuja. Varsinainen moka ei ehkä löydy niistä kaikista tavoista, joilla sain pistevähennyksiä vaan siitä, että kilpailin turhan puutteellisella osaamistasolla.

Kaikki rally-tokomokat on jo tehty

Me kaikki mokailemme eikä mokia tarvitse piilotella. Mottojani kilpailijana on ollut apinanraivolla eteenpäin, älä jää tuleen makaamaan. Nämä ovat periaatteessa hyviä sitkeän, periksiantamattoman ja suorituskeskeisen ihmisen mottoja, mutta joskus voisin olla itseäni kohtaan lempeämpi. Jos nämä tuntuvat tutuilta ajatuksilta, suosittelen lämpimästi tutustumaan henkiseen valmennukseen. Siihen panostaminen on ollut yksi parhaista päätöksistäni viime vuosina.

Rally-tokomokat ovat olleet opettavaisia kokemuksia. Jokainen tekemäni moka on osaltaan vienyt minut harrastajana eteenpäin ja juuri tähän pisteeseen. Eihän turhaan sanota, että moka on lahja. Niitä ei kannata turhaan piilotella, vaan suosittelen sen sijaan jakamaan ne rohkeasti tutuille luotettaville treenikavereille lajin parissa. Jakamisen kautta voi huomata, ettei se moka ollutkaan niin iso juttu. Siitä voi ottaa itse opiksi ja se voi auttaa muita oppimaan.

Somessa tuodaan usein esille vain onnistumisia, voittoja ja 100 pisteen suorituksia, mutta myös normaalia perusarkea, perushyvää tekemistä ja epäonnistumisia pitäisi uskaltaa tuoda esille. Sitä kautta voi huomata, etteivät kaikki muutkaan ole täydellisiä, eivätkä pelkästään tanssahtele voitosta toiseen. Varsinkin aloittelevan kilpailijan kannattaa muistaa, että on tuskin olemassakaan sellaista rally-tokomokaa, jota joku muu ei olisi jo sinua ennen ehtinyt tehdä. Uskon, että kaikki mahdolliset rally-tokomokat on aivan varmasti jo tehty kilpailuradoilla ja useaan kertaan.

Jatkossa yksi toimiva motto voisi olla se perinteinen “Tekevälle sattuu!”.

Kerro oma rally-tokomokasi!

Tähän loppuun vielä pyyntö. Kertoisitko kommenteissa oman rally-tokomokasi. Opitko mokasta jotain uutta? Voisiko sen kertomisesta olla hyötyä muille harrastajille? Jätä kommentti!

2 thoughts to “Kootut rally-tokomokat

  • Lotta

    Jälleen mielenkiintoista luettavaa, vaikka rally-tokostahan minä en tiedä vielä juuri mitään. Toivottavasti pääsen tämänkin lajin harrastamisen jossain vaiheessa aloittamaan.

    Samaistun (ja niin varmaan moni muukin samaistuu) tuohon epäonnistumisen pelkoon ja häpeään. Varsinkin näin perfektionistille epäonnistumisen tunne syntyy jo hyvin pienestä. Onneksi olen oppinut suurimmassa osassa asioista asettamaan riman kohtuulliselle tasolle — aina ei tarvitse tavoitella parasta mahdollista tulosta. Muuten ajaa itsensä loppuun. Joissain itselleni hyvin tärkeissä asioissa olen kuitenkin vielä hyvin taipuvainen perfektionismiin ja se on ok. Tämän takia ne ensimmäiset tokokokeetkin on jossain hamassa tulevaisuudessa (toivon mukaan kuitenkin jo syksyllä).

    Minusta nykyään somemaailmassa ainakin osa tuo esille omia epäonnistumisia ja kehittämiskohteita niiden hyvin menevien asioiden lisäksi. Itsekin tähän pyrin, vaikka tietenkään kaikkea (niin hyvässä kuin pahassa) ei tule jaettua ja kerrottua muille.
    Lisäksi monet jakavat omia oppimiskaariaan joko sanallisesti tai jopa videoituna. Näistä on paljon apua ainakin näin aloittelevalle harrastajalle, kun näkee erilaisia keinoja kouluttaa tiettyjä juttuja (ja myös niitä asioita, jotka eivät vie taitoa eteenpäin). Voi sitten miettiä, mikä itselle ja omalle koiralle voisi olla se paras keino.

    Vastaa
    • Heidi Bechstein

      Kiitos kommentista! 🙂 Rally-toko on tavallaan kovin helppoa alkuvaiheessa esimerkiksi tokoon verrattuna, koska rallykisoihin voi mennä heppoisemmalla osaamistasolla ja silti voi saada ihan ok tuloksia. Siitä voi syntyä ohjaajalle negatiivinen kierre.

      Hyvä pointti, nykyään onneksi somessa tuodaan jo muutakin esille ja varsinkin noiden oppimiskaarien jakaminen on todella hyödyllistä ja mielenkiintoista. Ehkä se kuuluu tähän yleiseen somemaailman kehitykseen. Collieporukkakin on entistä enemmän innostunut jakamaan treenivideoita, eikä pelkkiä (onnistuneita) videoita kilpailuista/kokeista. Tää kehityssuunta on todella hyvä ja sitä on kiva seurata.

      Vastaa

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: