Tuntuuko sinusta siltä, että mikään ei riitä koiraharrastuksissa tai koirien omistamisessa? Pitääkö maailma saada valmiiksi ennen joulua? Tunnen toisinaan riittämättömyyttä ja halusin kirjoittaa siitä muutaman sanan lähestyvän joulun alla. Tämä on samalla koirablogini juttu numero 100. Vaikka kuinka paljon tekisi niin toisinaan on fiilis, että se on aina liian vähän tai ainakin vähemmän kuin jollain muulla. Ruohokin on tunnetusti aina vihreämpää aidan toisella puolella, koiraharrastustulokset parempia, koirien turkit kauniimpia ja valokuvat hienompia.
Oma riittämättömyyden tunne nousee aina silloin tällöin pinnalle ja tulee ihmeteltyä, että mihin kaikki aika hävisi. Miksen ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi? Miksi en osaakaan tehdä tätä koiraharrastamista ja koirien omistamista niin hyvin kuin haluaisin? Voisiko vuorokauteen saada jostain lisätunteja tai voisinko vihdoin oppia, miten ollaan kahdessa paikassa samaan aikaan? Muistan, että haaveilin näistä asioista jo lapsena, kun kaikki tuntui mielenkiintoiselta, eikä millekään halunnut sanoa ei.
Vertailu pahentaa riittämättömyyttä
Treenaavatko kaikki muut koiraharrrastajat enemmän ja saavatko he jatkuvasti parempia harrastustuloksia? Loppujen lopuksi tämä muihin vertailu on aivan turhaa ja aina kun huomaan vertailun nostavan päätään, yritän keskittyä entistä enemmän vain omaan tekemiseeni. Se on ainoa asia, johon voin itse vaikuttaa. Voin vain kuvitella, miten suuria riittämättömyyden tunteita voi nousta ensimmäisen koiransa kanssa harrastavalle, jos niitä nousee edelleen kaikkien näiden harrastusvuosien jälkeen.
Koirasome voi olla kaikessa koukuttavuudessaan riittämättömyyden tunteita lisäävä tekijä. Se on paikka, jossa kaikki julkaisevat elämänsä huippuhetkiä, lähes ammattimaisen upeita valokuvia ja kohokohtia, joihin omaa toisinaan harmaata arkea tulee verrattua. Huonot hetket ja epäonnistumisetkin esitetään tärkeinä oppimiskokemuksina. Somea voisi ajatella käyntikorttina tai mainoksena, mutta otamme sen muiden todellisuuden peilikuvana. Onhan aivan ilmiselvää, että tämä lisää riittämättömyyttä. Joskus näyttää siltä, että kaikki muut tanssivat menestyksestä toiseen ja itse tallaan paikallani.
Olen huomannut, että osa koiraharrastajista pettyy kaikkeen muuhun kuin täydellisyyteen. Tämä on todella armoton asenne koiraharrastamiseen. Se heijastuu sekä kilpailijaan itseensä että hänen kauttaan myös muihin hänen ympärillään harrastaviin ihmisiin, enkä usko, että koirakaan välttyy huomaamasta pettymystä. Koiria on vaikea huijata, koska ne heijastavat meidän tunnetilojamme. Kun kokenut rally-tokokilpailija kuuluttaa kovaan ääneen olevansa pettynyt lähes täydelliseen 99/100 pisteen rally-tokoratasuoritukseen, miltä se tuntuu aloittelevasta harrastajasta? Voin kuvitella, että se tuntuu todella julmalta ja luotaantyöntävältä, eikä ainakaan paranna kuvaa koiraharrastamisesta.
Riittämättömyyden tunteet voivat näkyä jopa koirien jalostusvalinnoissa. Eräs koiranomistaja kertoi, että hänen jalostusnartulleen ehti tulla liikaa ikää pentuetta varten (eli se oli jo yli 8-vuotias), koska omistajalla oli jatkuvasti se tunne, että jalostuskoiralle tarvitaan lisää harrastusmeriittejä ennen pentuetta. Siis ketä varten? Niinhän siinä sitten kävi, että aika loppui kesken ja ikä tuli vastaan. Tämähän on järjetöntä. Hyväluonteisen terveen koiran geenejä menee hukkaan siksi, ettei koiralla ole omistajan mielestä tarpeeksi mustaa valkoisella tuloksia, joista suurin osa ei edes ymmärrä mitään. Ei koiran hyvyyttä voida mitata pelkästään harrastustulosten perusteella.
Vähemmän on enemmän
Itselleni koiramäärä on yksi riittämättömyyden tunteita lisäävä tekijä. Viiden pitkäkarvaisen collien kodissa nurkat vilisevät välillä niin koiria kuin villakoiriakin. Treenaanko tarpeeksi ja saako jokainen koira varmasti tarpeeksi aktivointia, virikkeitä ja liikuntaa? Jokaiselle koiralle pitäisi olla omaa laatuaikaa omistajan kanssa ja harrastaakin pitäisi. Ja niitä tuloksia! Niitä pitäisi saada kaikille. Jos yhden koiran kanssa on aika kortilla, on se todellakin sitä kahden saati sitten viiden koiran kanssa. Elämässä on kuitenkin muutakin kuin koirat eikä kukaan voi elää omaa elämäänsä pelkkänä koirien palvelijana tai jaksaminen voi käydä nopeasti vähiin.
Koirien kanssa harrastamisessa ja tekemisessä vähemmän on joskus enemmän. Kaikkein tärkeintä on koiran laadukas perushoito ja riittävä liikunta eli paluu hyvän koiranomistajuuden juurille. Uusia asioita on hauska kokeilla, mutta ei tarvitse harrastaa aivan kaikkea ja jatkuvasti. Voit keskittyä juuri siihen omaan juttuusi. Toisinaan voi olla paikallaan pitää kunnon hengähdystauko. Jatkuva uurastaminen uupumuksen rajoilla voi johtaa vain huonoon lopputulokseen, sairastumiseen tai pahimmassa (vai parhaimmassa) tapauksessa täyspysähdykseen.
Riität juuri sellaisena kuin olet
Onneksi riittämättömyyden tunteiden kanssa voi työskennellä ja lähtökohtaisesti me kaikki olemme riittäviä juuri sellaisina kuin olemme. Ja sama koskee koiriamme. Omasta koirasta kannattaa opetella olemaan ylpeä ja pyrkiä olemaan sen kanssa ennen kaikkea hyvä tiimi. On tärkeää osata nähdä yhteiselämän arvo aivan tavallisessa arjessa. Mihinkään ei ole kiire ja itselle pitää olla armollinen. Jokaisen koiraharrastajan olisi hyvä opetella itsemyötätuntoa ja olla myötätuntoinen muita ja erityisesti sitä omaa rakasta koiraa kohtaan.
Tämä Riemumielen koirablogikin on toisinaan tuonut mukanaan suuria riittämättömyyden tunteita. Saatan tuntea olevani riittämätön valokuvaajana, kirjoittajana ja bloggaajana. Sisäinen kriitikko kuiskailee, että tämä mitä teen on täyttä roskaa. Kun pahin riittämättömyys iskee päälle, yritän muistuttaa itseäni, että jo pelkkä tekeminen on itsessään tärkeää. Kukaan ei odota tältä blogilta täydellisyyttä. Tärkein oivallus: kukaan ei itseasiassa odota blogilta yhtään mitään! Sitä paitsi täydellisyys on tylsää.
Varsinkin näin joulun alla on hyvä pysähtyä pohtimaan, mistä riittämättömyyden tunteet johtuvat ja mitä niille voisi tehdä. Haluaisin omasta puolestani sanoa, että ota ihan rauhassa ja hengitä. Sinä riität juuri sellaisena kuin olet. Koirasi riittää sellaisena kuin se on.
4 thoughts to “Koiraharrastajan riittämättömyyden tunteet”
Kyllä vaan, riittämättömyyden tunne valtaa usein. Tuntuu, että kun sitä aikaansa antaa yhteen suuntaan, niin tulee “pyllistäneeksi” siihen suuntaan, missä sitä aikaani myös tarvittaisiin. Tunne lisääntyi kun perheeseen tuli ainokaisen lisäksi toinen koira (sinulla on näköjään viisi, joten minun ei kannata kahdesta valitella 😀 ) .
Pentu ja nyt teinikoira tarvitsee paljon aikaa näin nuorena kasvaakseen fiksuksi aikuiseksi, mutta aikuinenkin koira kaipaa järkevää tekemistä ja yhdessäoloa. Ja lisäksi perhe myös. Ja työ. Ja lista voisi jatkua loputtomiin. Asiaa ei helpota sosiaalisen median päivitykset, joissa ehditään harrastetaan ja kisaamaan ja vielä paljon muutakin. Mutta tilanteita on erilaisia ja some myös vähän silottelee kuvaa. Täytyy vaan ajatella, että tekee parhaansa niillä tunneilla, jotka käytössä on :).
Kiitos kommentista! Monella on nykyään niin monta rautaa tulessa, että ei mikään ihme, että koetaan itsemme riittämättömiksi. Tuntuu siltä, että tietynlainen suorituskeskeisyyskin on lisääntynyt tosi paljon myös koiramaailmassa. Pitää vaan yrittää muistuttaa itselle juurikin tota, että jokainen tekee parhaansa. 🙂
Meillä on kaikilla omanlaisemme tavat arvottaa omaa ja muiden tekemistä, ja se on ihan ok. Omalta kohdalta tulee mieleen vaan, että tarpeeksi kun säätää erilaista juttua eri tason tavoitteilla oikeasti ison lauman kanssa, niin harrastusmielessä riittämättömyyden tunteet karisevat kyllä. Joskus niitä on ollut, mutta ei enää pitkään aikaan. Ja muutaman sellaisen koiran jo lähtökohtaisesti kotiini ottaneena/jättäneenä minkä tehtävä ei edes ole olla mitään sen kummempaa kuin toivottavasti onnellinen koira, on aika vapauttavaa.
Se missä itse kyseenalaistan tällä tavalla, on kasvattajan kaikkivoipaisuuskompleksi. Eli jos ja kun pentuja ja aikuisiakin kuolee tai ilmenee vikoja/sairauksia tai tapahtuu jotain muuta kamalaa josta jää jossiteltavaa, olisiko pitänyt nähdä etukäteen jotain mitä ei nähnyt, valita toisin, toimia toisin, pitää tarkemmin silmällä, viedä aikaisemmin lääkäriin, hoitaa huolellisemmin jne jne. Ja siinä kohtaa se, että jos näitä koiria olisi vähemmän, olisiko ne silmät olleet tarkemmin auki havainnoimassa sitä yhtä. Olisiko joku muu nähnyt jotain mitä missasin, tehnyt enemmän asian hyväksi aikaisemmin, ja lopputulos olisi ollut parempi? En tiedä pääseekö siitä jossittelusta ikinä eroon. Tiedän että se on turhaa, ja että näillä käsillä on myös pelastettu elämiä jotka olisi monessa muussa tapauksessa menetetty, ja hoidettu tilanteita paremmin kuin vaikka mihin eläinlääkäri pystyisi.
Nöyryys ja itseluottamus, kaksi asiaa mitkä tässä touhussa opetetaan rankemman kautta eikä ikinä tule valmista.
Hyvää pohdintaa! Tavoitteena onnellinen koira kuulostaa ihanan vapauttavalta ja toivottavasti itsekin pääsen siihen.